Kuin vanhoina hyvinä aikoina...

Vanhemman rakennuskannan huoltaminen ja korjaaminen ovat lisääntymässä, ja kuluttajien mielenkiinto perinteisiä maalituotteita kohtaan on selvästi piristymässä. Kotien kunnostajat ja rakentajat hakevat kohteisiinsa sellaisia tuotteita, joiden käytöstä on saatavissa useamman vuosikymmenen näyttö. Aikaisemmin osattiin ehkä hakea oikean väristä maalia, mutta se ei riitä enää valistuneille rakennusten kunnostajille. He pyrkivät löytämään laajoista valikoimista sellaisia tuotteita, joita käytettiin esimerkiksi 1920- ja 30-luvuilla tai sitten sodan aiheuttaman materiaalipulan väistyttyä esim. rintamamiestalojen maalauksessa 1950-luvulla.

Maaleja valittaessa kriteereinä voivat tulla kysymykseen tuotteen ulkonäön sopivuus käyttökohteeseen, maalin hyväksi todettu kestävyys, kauniisti vanhentuva pinta, ostajan tuotteeseen liittämät nostalgiset mielikuvat ja maalaustarvikkeen käytöstä saadut positiiviset kokemukset.

Tieto auttaa talonsa maalaajaa valitsemaan suuresta joukosta tuotteita juuri hänen projektiinsa parhaimmin sopivan maalityypin. Kysymykset voivat koskea hyvin moninaisia aihealueita; kysytään maalien ulkonäköominaisuuksien lisäksi kulutuskestävyydestä eri käyttökohteissa, uusittavuudesta, hengittävyydestä ja terveellisistä asumisoloista.

Suuri osa vanhan ajan maalituotteista oli valmistettu luonnon raaka-aineita jalostamalla ja toisiinsa yhdistämällä. Kalkkimaali, keittomaali ja pellavan siemenöljy-maali ovat olleet rakennusten maalauksessa käytössä maassamme varovaisestikin arvioituna jo yli 500 vuotta. Jos nämä maalit ovat edelleenkin käytössä, niin ne on todettu toimiviksi ja parhaimmin kestäviksi kovimmalla mahdollisella testausohjelmalla. Nämä maalit ovat oikeisiin kohteisiin taidolla käytettyinä edelleenkin mitä luotettavimpia maaleja. Kalkkimaalista säilyneet vanhimmat näytteet ovat keskiaikaisten kirkkojen ja linnojen seinillä. Ulkopinnoillakin on säilynyt yli 600 vuotta sitten tehtyjä kalkkipintoja, ja sisäpuolisia maalauksia on 1200-luvulta alkaen. Kalkkimaali sopii erityisen hyvin vanhoihin, massiivisiin seinärakenteisiin, kun ne on rapattu maalin pohjaksi sopivalla, pääasiassa kalkkisideainetta sisältävällä laastityypillä. Kalkkimaali antaa kauniin, himmeän ja sääolosuhteiden mukaan elävän julkisivupinnan rakennukselle.

Punamulta on yhä voimissaan

Puurakennusten osalta keittomaalin historia vastaa kivirakennusten kalkkimaalin perinnettä.  Jauholiisteriin valmistetun keittomaalin laajempi käyttö alkaa 1700-luvun puolella. Sitä ennen punaista väriä käytettiin kyllä julkisivuissa, mutta maalissa ei ollut mukana sideainetta. Seinien värjäys tehtiin seoksella, jossa punamulta oli lietetty kuumaan rautasulfaattiveteen. Värin kiinnitys tehtiin kuivumisen jälkeen sivelemällä pinta yli esim. ohuella, vaalealla tervalla. Jauholiisteriin valmistettu punamultamaali, jolla maalaustyö tuli kerralla valmiiksi, teki käsittelystä yksinkertaisemman ja tästä alkoi punamultamaalin voittokulku.

Punamullan historia jatkuu yhä maaseutumaisemaa elävöittävänä ilmiönä. Tämä, lähinnä pohjoismainen puurakennusten punamultamaalaustapa ihastuttaa matkailijoita, jotka näkevät lämpöä huokuvat punaisen sävyt vasten havumetsän syvää vihreyttä ja järvien läikkyvää sineä.

Öljymaalin käyttö suurissa seinäpinnoissa vaati rakennuttajilta jo vaurautta, jota oli kertynyt esim.  joko maa- tai karjatalouden tehokkaasta hoidosta tai metsän puun polttamisesta tervaksi tai myymisestä sahateollisuudelle. Öljymaalin raaka-aineet, pellavaöljyvernissa, lyijyvalkoinen ja uuden muodin mukainen keltainen väri maksoivat kaksin- tai kolminkertaisesti verrattuna punamultamaalin aineisiin. Myös maalaus oli työläämpää, koska sively jouduttiin tekemään useampaan kertaan ohuesti.

Keltaisella öljymaalilla maalattiin ensin uuden muodin mukaisesti höylätyllä vaakavuorauksella viimeisteltyjä kaupunkien porvareiden taloja, kirkkoja, pappiloita, kartanoita ja vauraimpia talonpoikaistaloja. Pellavaöljystä ja vernissasta valmistetun ulkoöljymaalin hyviin ominaisuuksiin vaikutti paljon nykyisin käytöstä poistuneen myrkyllisen lyijyvalkoisen öljyn ainesosien kanssa muodostama, säänkestoa lisäävä yhdiste, ns. lyijysaippua. Nykyisissä ulkoöljymaaleissa kestävyysominaisuuksia säädellään öljyn laadun ja käytettävien pigmenttien, titaanioksidin ja sinkkivalkoisen suhteilla.

Öljymaaleihin kuuluvan liituuntumisilmiön takia – maalipinta ensin himmentyy ja vuosien kuluessa siitä irtoaa värijauhetta – on edullisempaa valita värit vaaleammasta päästä kuin voimakkaista, tummista sävyistä. Teknisiltä ominaisuuksiltaan perinteinen öljymaali sopii hyvin puun maalaukseen, koska hitaasti kuivuvat öljyt pystyvät imeytymään ja kiinnittymään puupintaan parhaiten.

Puulattioiden perinteisin maali

Laajan ja vähintään yli puolivuosisataisen ammattimiesten sekä omatoimimaalareiden suorittaman käyttötestin ovat läpikäyneet muut vanhan ajan tuotteisiin kuuluvat maalit, lakat, petsit ja öljysilote. Tunnetuin tuote tästä joukosta lienee Permo, puulattioiden perinteisin maali. Ainakin meillä kaikilla keski-ikään ehtineillä on omakohtaisia kokemuksia ja muistoja lämpöisen punaruskeiksi maalatuista kodin tai mummolan lautalattioista. Samalla kulutusta kestävällä maalilla on myös käsitelty satojen kirkkojen lankkulattiat siitä alkaen, kun siirryttiin maalaamaan lattioita pääasiassa tehdastekoisilla maaleilla 1930-luvulla. Permon harmoninen väriskaala on syntynyt maavärien ansiosta. Maaperän värit ovat vuosimiljoonia vaikuttaneiden luonnonprosessien valmistamia ja jalostamia kauniita sävyjä, joiden pohjalle kaikki vakiovärisävyt pääosin perustuvat. Myös taiteilija ja värisuunnittelija Yki Nummen 1950-luvulla kokoama väriskaala perustui perinteisten lattiavärien harkittuun käyttöön.

Pellavaöljyn käyttö sisätiloissa

Pellavaöljystä valmistettavien maalien käyttö huoneiden pintojen käsittelyssä alkoi kohteista, joissa vaadittiin kulutuskestävyyttä, hyvää suojausta likaantumista vastaan ja puhdistettavuutta eli hygieenisyyttä. Tällaisia kohteita olivat mm. ovet, ikkunat ja niiden vuorilistat, huonekalut ja osa elintarvikkeiden säilytyksessä käytettävistä astioista. Näissä kohteissa öljymaalien tuli kuivua nopeammin ja olla pinnaltaan kovempia kuin ulkoseiniin käytettävien öljymaalien. Tällaiset maalit valmistettiin kuumentamalla pellavaöljyä pidempään ja lisäämällä kuivumista edistäviä aineosia enemmän kuin tavallisiin ulkoöljymaaleihin. Nykyisin kemialliset reaktiot ja niiden vaikutus maalin ominaisuuksiin tunnetaan paljon tarkemmin kuin menneinä aikoina, ja sisäöljymaali on pitkän käyttökokemuksen ja nykyisen valvotun tuotantotavan avulla tasalaatuinen ja perinnettä eteenpäin siirtävä maalityyppi.

Lakkamaalit ovat tulleet laajempaan käyttöön alkaen noin sata vuotta sitten, kun teollisuus valmisti kyseisiä maalituotteita purkeissa kuluttajille. Korkeakiiltoisen maalin valmistaminen vaatii perusteellisen pigmenttien jauhattamisen erittäin hienojakoiseksi. Tämä oli mahdollista vain tehtaiden käyttämien kuula- ja valssimyllyjen avulla. Kiiltävien maalipintojen suosio lisääntyi, ikkunapenkit ja -pielet sekä ovipielet olivat ensimmäisiä kohteita, joissa kiiltävä maali löysi käyttökohteensa. Myöhemmin sileän ja kiiltävän maalipinnan käyttö levisi seinä- ja kattopintoihin, oviin ja ikkunoihin. Varsinkin 1930-luvulta lähtien maalattiin eteis- ja porraskäytävätilojen pintoja kiiltäviksi. Kiiltävän pinnan maalaus luokiteltiin laadultaan ja hinnaltaan ensimmäiseen luokkaan kuuluvaksi, arvostetuksi ammattityöksi. Nykyiseen tasoon kehittyneellä lakkamaalilla pystyy tavallinen kuluttajakin maalaamaan kunnollista pintaa, jos pohjatyöt on tehty pinnan vaatimusten edellyttämällä tavalla.

"Tullokiillotusta pulituurin kanssa"

Uuden ajan lakkatyyppi, selluloosalakka, on tulossa jo isoisän ikään, koska tämä entisiin lakkoihin verrattuna kokonaan erilainen sideaine kehitettiin 1920-luvulla. Dicco-lakkaa ja petsivärejä käytettiin laajasti 1930-luvulta alkaen hienompien kiintokalusteiden, huonekalujen, ovilevyjen ja aikakauden uusien soittimien, kuten pianojen ja kitaroiden täyskiillotukseen. Monivaiheinen kiillotustyö sujuu joutuisasti, koska lakkatyyppi kuivuu nopeasti ja uusi lakkakerros voidaan sivellä muutaman hetken kuluttua. Kovettunut lakkapinta siklataan ristiin tai hiotaan muutoin sileäksi, ja onnistunut tulos viimeistellään tullokiillotuksella pulituurin kanssa korkeaan kiiltoon. Dicco-lakalla on lakattu paljon kotimaisesta koivusta tehtyjä ja petsillä väritettyjä puusepäntöitä. Samalla lakalla on käsitelty myös ulkomaisista jalopuista tehtyjä huonekaluja ja muita sisustuksen osia.

Pentti Pietarila, rakennuskonservaattori, Museovirasto